torstai 5. syyskuuta 2013

paras vauva ikinä ♥ / Laura

En oikeasti joka päivä muista kuinka kaunis ja ihana hevosvauva meillä onkaan. 
Se on upea, korvaamaton ja hyvin herttainen.
Sillä on rakkautta kaikille.



muodikkaasti liukuvärjätty tukka!


en tiedä miksi rakastan tätä kuvaa ♥ maailman söpöin varsa


orikaula !!


"voinko mamma syödä sut"



keskiviikko 4. syyskuuta 2013

kisakorkeuksista ajatuksia / Laura

Taas rakas ht.net antoi ajatuksia joita haluaisin jakaa kanssanne. Mielipiteitä saa (ja pitääkin olla), ja tässä tapauksessa haluaisin kertoa miten itse ajattelen. Eriävät mielipiteet ovat tosiaan sallittuja. Kuten huomaatte, olen mielipideteksteihin mieltynyt, ja tykkään siitä että ihmiset ottavat suuntaan tai toiseen kantaa.



Lähettäjä: :) 

Päivämäärä:   4.9.13 12:51:40



Kattelin noita eteläsuomen mestaruuksia ja siellä mm yksi LK niminen henkilö hyppää tyylimestaruudessa 100cm tasolla, meni viime viikonloppuna Hattelilla kivan 135cm radan. Ei siinä mitään, hienoa että tyyliluokkaan lähtöjä, mutta millä järjellä nää ihmiset suunnittelee niiden kisat ja luokat? :D


Muutama fakta, ihan vain alustukseksi. Olen mennyt harvoin tyyliluokkia, ja osaksi inhoan niiden arvostelua. Osa tuomareista arvostelee täysin naamakertoimen mukaan, osa taas oikeudenmukaisesti. Osa painottaa taas aivan vääriä asioita (kuten blingin määrää varustuksessa), osa taas tietää selvästi mitä radalla pitäisi nähdä.

Kuitenkin olen mielelläni tietoinen missä pitäisi parantaa ja haluan ehdottomasti palautetta ratsastuksestani. Olisin halunnut mennä jo viime vuonna tyylimestaruuden, mutta olin silloin vasta startannut 80cm & 90cm luokat Rassella enkä ollut vielä valmis kyseiseen korkeuteen. Tietenkin nyt tuntuu vähän hassulta startata 135cm luokan jälkeen metri, mutta palataan siihen myöhemmin. Tänä vuonna sitten olen niin hyvällä mallilla mennyt että olen ehkä valmis starttaamaan tyylimestaruuden. Ilmottauduin jo ennen Hattelin kilpailuja - olin varma että tulen hylätyn tuloksen kanssa kotiin.

Tosiaan, viime viikonloppuna tuli startattua elämäni isoin luokka. Siitä on tulossa postausta, mutta alustukseksi sanon että satuin mokaamaan toisen sarjan ihan täysin ja vain hevonen suurella sydämellä suostui kiipeemään siitä yli. Oma pää ei kestä tuota korkeutta, ei vielä todellakaan. Olen aivan kun aloittelija yli 120cm esteillä ja onnistun vain mokaamaan kerta toisensa jälkeen lähestymiset. Panikoidun, ratsastan taaksepäin, tuuppaan ja sitten vain onnistun saamaan kaaoksen kasaan. 

Olisiko siis todella reilua viedä hevonen viikonloppu toisensa jälkeen luokkaan, jossa se joutuu venymään äärirajoille (sen lisäksi että siellä on kuskina vielä joku jolle ei olisi ikinä pitänyt hevosta antaa ensinkään)?

Mielummin siis välillä menen luokan, jossa hevonen varmasti tuntee olevansa hyvä, saavansa hyvää fiilistä ja sitä tunnetta että joka kerta radalla ei ole pakko venyä äärimmäisyyksiin. Silloin tuosta jännittävästä hevosesta saa irti sen parasta - luotettavaa suoritusta silloin kun sitä tarvitaan.

Tyylimestaruus on itsessään myös korkeus, jossa itse korkeudella ei ole mitään tekemistä suorituksen kanssa. Voin jo alustavasti vannoa etten tule luokasta ruusukkeen kanssa kotia - alan varmasti nimittäin miettimään sitä, että tämä on tyyliluokka - pakko ratsastaa kauniisti. Ja siitä tulee siis ratsastettua alitemmossa, pumpattua liikaa ja mietittyä vielä enemmän. 

Kilpailut on muutenkin jo manattu - tämä taitaa olla kuudes kerta kun hyppään kyseisen kilpailun ja olen tainnut kerran päästä uusintaan junnumestaruudessa. Mä todella toivon että nyt napsahtaisi sijoitus...... Myöskään tänä viikonloppuna ei oikein kivoja kilpailuja missään ollut aluemestaruuksien lisäksi.

Tuntuu että yritän kauheasti varmistella sitä jollekulle että olen menossa kyseiseen luokkaan, mutta olen puhtaasti sitä mieltä että teen silti oikean ratkaisun. Välillä on kiva kisata luokissa missä en meinaa oksentaa kauhusta ennen rataa.

Aina olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että jos joku luokkakorkeus menee hyvin, on siirryttävä eteenpäin. Ei ole kuitenkaan noloa hypätä joskus pienempää jos hevonen sitä vaatii. On aina eriasia mennä hevosta joka vaatii välillä kivaa hyppäämistä jaksaakseen hypätä. Kaisulla esimerkiksi en ikinä startannut enää 100cm luokkaa hypättyäni 130cm, mutta se olikin hevonen jonka olisi pitänyt mennä nurin noin 500 kertaa putkeen että olisi alkanut stoppailemaan. 

Kenties sitten taas Ypäjällä olen valmis uhmaamaan kohtaloa ja hyppäämään 130/135cm luokan ....

***

Mitä mieltä te olette? Miten te valitsette luokkanne? Olette täysin mielipidettäni vastaan? 

ps. kiitos sinulle jonka mielestä mun 135cm rata oli KIVA !! Päivän pelastava kommentti ♥

- Laura

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Hattel 1.9 1/2 / Laura

Fiilis - uskomaton
Hevonen - uskomaton

135cm rata läpi, yksi sarja keilaten ja toisesta yhden puomin kanssa. Yhteensä siis "jopa" 14vp, joista kaikki olisi voinut estää paremmalla ratsastuksella. Upea hevonen jolla on sydän puhdasta kultaa. Emmekä olleet edes huonoimpia ammattiratsastajien (ja ratsukoiden...) joukosta!!!

Radat laitan teille seuraavaan postaukseen jossa kerron yleisesti kilpailuista :)

- Laura

torstai 29. elokuuta 2013

Katastofi vai onnistuminen ? / Laura

Phuuuh että on vieläkin sekava fiilis keskiviikkoisesta estetunnista! Toisaalta tunti oli onnistunut - mentiin lopuksi 130cm rataa, tuntui helpolta. Alkuverkka onnistui paremmin kuin ikinä ennen. Verkkahypyt menivät hyvin.

Tosin.




Mä tipuin.

Tultiin ensin tehtäviä x ja y, sitten toinen ratsukko lopetti ja meidän piti tulla viimeiseksi vähän isompi rata. Verkattiin yhdellä pystyllä 110cm - ok, sitten Teppo nosti 130cm. Ja siihen tyssäs. Syitä oli monia - tempo oli vähän löysä, edellisellä kerralla jätin sen vähän yksin, aurinko heijasti, hevonen oli vähän ajatuksissaan ja esteen osa heilui. Silti mikään niistä ei ollut tarpeeksi hyvä syy (minusta) kieltää, mutta stoppi mikä stoppi. Ja aivan "puskista". Ja siellä sitten maassa lepäsin, sattu aika pirusti takapuoleen ja pohkeeseen. Pohkeeseen heti mojova mustelma (jos osui satulaan - ja sehän osui koko ajan - niin sattui aika paljon!).

Kiipesin kuitenkin takaisin, mutta oikeastaan sinne hulahti monen kuukauden työ kerralla. Olen itse todella "kieltokauhuinen", sillä Rowil alkoi stoppailemaan välillä niin ettei sitä ammattikuskitkaan olisi saanu maaliin. Niistä olen oppinut että yksi kielto = pelkkiä kieltoja loppukausi.




Lopputunti meni sitten siihen, että yliratsastin raivokkaasti aina ja kokoajan. Tepon sanoin "sota pitäisi lopettaa kun on voittanut - ei jatkaa enää häviäjän nöyryytystä", mutten vain osannut muuttaa enää ratsastustani. Aivan liikaa kättä ja jalkaa, pumppaamista ja "höyryttämistä". Esteratsastuksen tarkoitus olisi kuitenkin olla siistiä ja kaunista katsottavaa, minun ratsastukseni näytti vain ja ainoastaan väkinäiseltä.





Jäi todella sekava olo. Toisaalta en ole ikinä mennyt Tepollakaan noin isoa rataa - tai kenties olen mennyt, mutta suorikus on paniikinomainen ja on hirvittänyt miten mä ikinä selviän. Nyt (kun pääsin yli siitä kieltokauhusta) homma tuntui "helpolle", mutta silti harmittaa että annoin tuon virheen tapahtua. No, tästä pääsee kai vain treenaamalla eroon - lets mennään siis!

MILLÄ TE OLETTE PÄÄSSEET ONGELMISTA YLI JOTKA OVAT 
"HEIKKO KOHTANNE"?

- Laura

keskiviikko 28. elokuuta 2013

"Vain minä osaan ratsastaa hevostani" / Laura

mielipidettä seuraa 

Usein törmään etenkin blogeissa siihen, että jos hevonen kulkee huonosti ja siitä huomautetaan, kommentoi ratsastaja takaisin (anonyymi)kommentoijalle "TUU ITE SIT NÄYTTÄÄ MITEN TÄÄ KULKEE niiih ei oo kuule nii helppoo mennä mun Heliviliä!".

Toki itsekin varmaan sortuisin siihen. Etenkin silloin kun tuntuu ettei mikään mene ihmisten mielen mukaan - milloin istun liian edessä, milloin takana. Millon jalkani ovat väärässä asennossa ja milloin vain näytän tyhmälle. Ja hevonenkin on väärän värinen - mutta ...

Totta puhuakseni uskon, että jokainen edes alkeet omaava osaisi / pystyisi / voisi ratsastaa kaikkia hevosistani. Okei, ne ei aina ihan kaikkein helpoimpia ole. Dipton vei radalla lähes poikkeuksetta niin ettei olympiatkaan auttaneet, Kaisu keuli ja pukitteli. Rowililla taas oli niin kova halu liikkua, että se tuntui räjähtävän alle. Rasse taas on luonteeltaan vähän jännittäjä. Silti JOKAINEN hevosista on ratsastettavissa - etenkin jos itse niille pärjäsin nuorena, en näe mitään syytä miksei joku muu voisi niille pärjätä.

Siksi siis minua kummastuttaa kuinka (poni)tytöt ikää 14v sanovat ettei heidän hevostaan / poniaan pysty kukaan ratsastamaan, koska ne ovat niin vaikeita. Kuitenkin he itse ovat niitä menneet ja ilmeisesti hengissä selvinneet. Miksi ratsastajat siis kokevat olevansa niin kovin ylimaallisen taitavia omien otustensa kanssa?

Ja mikä määrittää hevosesta niin vaikean ettei sille normaali ratsastustaitoinen (tai vaikkapa kokenut amatööriratsastaja) pärjää? Tietenkin keulivat, pukittelevat jne häiriökäyttäytyvät tietenkin ymmärrän, mutta monesti tuntuu että omien hevosten vaikeuksia suurennellaan vain jotta itse vaikuttaisi olevan niin paljon parempi kuin kukaan muu.

Lisäksi myös tuntuu että ratsastustaidottomuutta (siis ponin "tottelemattomuutta", ns. "vaikeutta") korvataan upeilla varusteilla ja hylätyt radat ja valtavat virhepistemäärät kielivät vain siitä että poni / hevonen / aasi / muuli oli nyt vähän vaikea tänään. Ei toki sillä - jokaisella on huonoja päiviä, mutten silti sanoisi ettei ratsastajaa vaihtamalla joskus jopa joku tulos paranisi...

Lukeudunko kuitenkin itse tähän sarjaan, kun voisin jopa kuvitella osaavani ratsastaa aika monen bloggaajan "ongelmahevosia"? Ja uskokaa pois, välillä tekisi mieli ottaa haaste vastaan näiltä "TUU VAA KOKEILEE KU KERRA OOT NII HYVÄ". No miksei - en voi luvata että selviän naarmuitta, mutta hengissä varmasti. Niin monta vuotta on kuitenkin tultu istuttua hevosten selässä ettei kovin montaa oikeasti aivan mahdotonta otusta ole tultu mentyä. Itseasiassa ei ensimmäistäkään. Enkä usko että kenenkään bloggaajan hevonen tekee poikkeusta. Tai ehkä jonkun, mutta ei kovin monen kuitenkaan. En halua silti siis sanoa olevani erinomainen - lähinnä korostaisin siis sitä ettei kovin monen hevoset olekaan niin spesiaaleja kun ihmiset kuvittelevat niiden olevan!

phuuh menin jo itsekin ihan sekasin ... tipuin tänään ja rustausta Tepon tunnista tulossa :) Ottakaa kantaa - risuja, ruusuja tai vaikka tylypahkan kirjeitä.

- Laura

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Vanhoja kuvia 1/2 / Laura

Pienestä lähtien olen ollut kyllä oman arvoni tunteva prinsessa ;)



Harrastin myös yhden kauden ringetteä. Tosin en ikinä tajunnut miksi siniviivan yli piti syöttää - olin siis varmasti joukkueemme onnettomin pelaaja.


Dipton hankittiin kun olin 9v vanha. Aikamoista tappia sai Dipton raahata mukanaan vuodet....


Ikää seuraavissa kuvissa on tietääkseni 10 tai 11 vuotta. Jos ihan totta puhutaan - kuinka moni olisi arvannut? Olen siis ratsastuskoulun kasvatti eikä esimerkiksi vanhempani ole hevosihmisiä :)






 Taisin olla ehkä 11 kun värjäsin hiukseni punaisiksi. Seuraavat kuvat ovat siltä kesältä :) Olin ratsastustunneilla Tahko Areenalla Diptonin lomaillessa laitumella (yksinään) mökkimme vieressä.








Ihanin kaikista poneista oli Felix - yksisilmäinen poni jolla oli kapasiteettia vaikka mihin! Tulimme todella hyvin toimeen tuon otuksen kanssa, ja toivon että se eli hyvän loppuelämän - hippoksen mukaan Felix saatettiin haudan lepoon vuonna 2011.

Seuraavat kuvat menevätkin sekalaisessa järjestyksessä - vuosi on ollut varmaan 2007 tai 2008.




Rowil oli myös todella kova hankkimaan ruusukkeita alusta asti. Yhtenä kautena taisi olla lokakuu kun menimme kisoihin josta EI tullut ruusuketta mukaan - ja kisasin silloin paljon.



Ahkera sijoittuminen palkittiin kahtena vuonna aluerankingin voittona. Taisin olla ensimmäinen joka siihen kykeni kaksi kautta peräkkäin - olin myös niin nuori etten saanut vielä kilpailla kansallisia luokkia ja siksi oli kierrettävä 'vain' aluekilpailuja.



Siinä muutama kuva - jatkoa seuraa vielä! Hyvää viikkoa ♥

- Laura

Perjantain estetunti / Sara

Moikka !
Meillä oli perjantaina estetunti ja sain kuvaajankin mukaan! Tosin ei tullut videota...
Tämä estetunti meni aika hyvin en sähläillyt niin paljon kun ennen. Etäisyydet löytyivät useimmiten hyvin ja rytmikin alkaa löytyä. :)

Aluksi tehtiin vähän koulutyöskentelyä, ja sitten mentiin kavaletteja, Verute tuli tosi hyvän tuntuseksi niillä, vaikka aluksi sähläsinkin enemmän. Sitten menimme pieniä esteitä silleen loivalla v-linjalla, niin kun ensin kavaletti sitten viisi lyhyttä askelta ja pysty (jossa oli vesimatto alla!) ja kuusi rentoa askelta kavaletille. Sitä mentiinkin vähän aikaa kun ei aluksi sujunut.

Ku saatiin se sujumaan alettiin hyppäämään, ja se alkokin sujua paremmin, mutta välillä jouduttiin huomauttamaan etten pelkästään matkustaisi kaarteissa. Lopuksi mentiin rata, joka meni kohtalaisesti ja jouduin tulemaan pari kohtaa radasta uudestaan.

tässä olisi vähän kuvia:





mun kädet on taas tosi hienosti...