Yllätysstartti

Hevosrintamalla kuollutta - onneksi tästä tämä taas kohta lähtee rullailemaan kun Ipe tulee taas takaisin käyttöön. Bloggaaminenkin on luvattoman kuollutta - Orvokki näyttää lähinnä hirveltä, sen kehitysvaihe on ... mielenkiintoinen. Outi on taas söpö kuin mikä, mutten silti saa siitä kuvaa - se pelkää kameraa kuollakseen. Olen kuitenkin tietoinen tästä hiljaisuudest ja aion tehdä asialle jotain... joskus.

Lupasin näin kahden kuukauden hevosettoman ajan jälkeen käydä tänään ratsastamassa Nean Ipeä. Koska olin yötä kakkoskodissani, otin jo valmiiksi auton takakonttiin ratsastusvaatteet. Rassen omistajilta tulikin sitten viestiä, että ovat myös seurakilpailuissa Riihimäellä ja pyysivät radankävelyapua. Lupasin toki, on ihana nähdä Rassea pitkästä aikaa!

Kahden aikaan suuntasinkin kohti ravirataa ratsastusvaatteet päälläni, sillä ajattelin mennä suoraan ratsastamaan avunannon jälkeen Nealle. Rasse oli hyvä verkassa ja rata vaikutti helpolta. Neuvoin parhaani mukaan omistajan tyttöä ja kaikki vaikutti hyvältä. Kunnes piti hypätä rata.

Tuloksena oli kaksi piippausta ja pihalle. Olin ihmeissäni - tyttö ei ratsastanut lainkaan huonosti, hevonen vaan stoppas. Sainkin siinä idean - mitä jos minä starttaisinkin 110cm luokan Rassella tyttären sijasta? Heille se sopi, joten ryntäsin tuomaritorniin kysymään vaihtolupaa ja sen saatuani painuin laittamaan tarvikkeita päälleni.

Ensimmäinen ajatus Rassen selässä oli "APUA" ja seuraava "mihin mä olen oikein lupautunut"?. Tulin muutaman kerran jotain 50cm pystyä ja meinasin purskahtaa itkuun. En osannut alkuunkaan ratsastaa, en nähnyt etäisyyksiä, en tuntenut mitään yhteyttä hevoseen. Aikaa oli vain vartti ja olin totaallisen hukassa. Pahinta oli jännitys joka oli niin suurta, että se meinasi lamauttaa. Tiedättekö - kroppa tuntuu tottelevan viiveellä, hengitys ei meinaa kulkea ja se keskittyminen katoaa?

Kävin kävelemässä radan ja yritin vain rauhoittua. Muistuttaa itseäni että kykenin siihen viime vuonnakin. Että kykenen siihen nytkin. Että olen ratsastanut niin pitkään, olen niin taitava ja että kykenen siihen. Sitten kapusin takaisin selkään henkeäni haukkoen. Pakotin itseni ratsastamaan kuten olen oppinut ja lopulta isotkin hypyt lähtivät kulkemaan.

Siirryin hyvissä ajoin radalle, jotta kerkesin hieman ravailla ympäriinsä. Rasse meni heti lukkoon radalle päästyään ja kuikuili milloin mitäkin. Lopulta se kuitenkin rauhottui - juuri sopivasti ennen lähtömerkkiä. Rata menikin sitten yhdessä sumussa. Tottakai odotin, että hevonen stoppaa jollekin estelle, mutta yllättäen huomasin olevani uusinnassa - ja sen jälkeen jo maalissa. Nollana. Tuplanollana. Rasse meni kuten ennenkin - ei, vaan ME menimme kuten ennenkin. Toin sitä hyvään paikkaan, autoin ja tuin sitä radalla. Koin taas sen fiiliksen että olemme yhtä.

Tosin kunto meinasi loppua kesken ja haukoinkin henkeäni yllättävän pitkään radan jälkeen. Ehdottomasti pitää taas painua lenkille tai ylipäätänsä minne vaan, jotta saan tarvittavan kunnon itselleni.

Päätimme kuitenkin omistajien kanssa jatkaa jonkinlaista yhteistyötä - Rasse selvästi taistelee puolestani ja rakastan tuota tiikeriä radalla. Olen joutunut jopa myöntämään, että sillä hyppääminen on ihanampaa kun Kaisulla hyppääminen oli ja se on oikeasti iso asia! Rasse on parempi kuin elämäni hevonen ...

Jos kaikki menee nyt kuten suunnitellaan, tulen starttaamaan vielä kesän aikana toisenkin startin Rassella. En malta odottaa!

kertokoon kuva enemmän kuin tuhat sanaa

Kaikki postaukset kuvat © Nea