Ganz Bunte - elämäni hevonen

Koska uutta matskua ei minulta ole tulossa ennen Dumin kilpailuja (24pv), niin ajattelin kertoa parhaasta hevosesta ikinä.

Sain oman hevosen kun olin 9-vuotias. Olin ratsastanut kaksi vuotta, ja vanhempani (eivät ole hevosihmisiä) päättivät ilahduttaa tytärtään hevosella jolla voisi harrastella. Tilanne ei sinänsä ollut kovin hyvä - olin todella kokematon, mutta tilanne onneksi kääntyi voittoon, sillä menimme tallille missä oli yhtä sun toista asiantuntijaa, eli yksin emme ikinä olleet. Ja muiden apuun turvauduimme - miksi ja mitä pitää syöttää jne. Ei siis todella paras tilanne, mutta onneksi Dipton oli täydellisen teräsvatsainen, superturvallinen ja paras opetusmestari kunnes....

.....tuli Kaisu.

Ganz Bunte, eli tutummin Kaisu (kyllä, se on tamma. Minulta on valehtelematta kysytty noin sata kertaa ett "ONKO SE OIKEASTI TAMMA???". Kyllä se on. Se ei näytä tammalta, eikä se käyttäydy kisoissa kun tamma, mutta silti se semmoinen on.) oli ennen minulle tuloa kilpaillut Miksu Wahlmannin kanssa jopa avoimiin 140cm luokkiin asti. Hevonen oli kaikkea mitä nuori (minä tuolloin 11v) saattoi toivoa - rakasti hyppäämistä, oli kiltti ja ennenkaikkea maailman varmin otus esteillä. Sain tuoda sen ihan miten lystäsin esteelle - hyppäsi varmasti. Toisaalta sen varmuus joskus ei ollut ihan kaikkein paras ominaisuus sillä......

... sillä ei ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Tuo luokka oli elämäni ensimmäinen 130cm ja ajauduin aivan aivan aivan liian kauas / lähelle okserista. Kaisun mukaan este oli loistava hypätä silti paikaltaan - minun yllätyksekseni tottakai. Näitä sattui aina välillä - muutenkin tamma oli hyvin omalaatuinen välillä. Sen pravuurina oli mm. pystyyn nouseminen ja laukan vaihtelu noin sata kertaa radalla (sarjavaihdot jo muutenkin pitkällä linjalla ei nyt ollut ihan se, mitä itse suunnittelin tekeväni!).

Sen kanssa ei kuitenkaan koskaan tullut tylsää! Sen emän isä (Pilot) periyttääkin hieman kuulemma omalaatuisia ns. yhden ihmisen hevosia, mutta myös äärimmäistä huumoria. Esimerkiksi pitkän veden hyppääminen oli Kaisun lempipuuhaa. Siis se, mitä yleensä kaikki hevoset pelkäävät, tai jonka yli ne menevät jos on "pakko". Kaisu oli sen sijaan aivan rakastunut pitkän veden hyppäämiseen ja leiskautti aina ihan valtavia pomppuja veden yli - korkeutta oli helposti puoltoista metriä ja pituutta vähintään puoli metriä yli haudan mitan. Kun se näki jossain haudan, sitä ei voinut enää pysäyttää. Sitten vain tukasta kiinni ja menoksi!

Ongelmilta ei kuitenkaan aina vältytty. Kaisu oli myös hyvin periaatteen hevonen jos niin saa sanoa - jos se ei halunnut mennä tukkiestetttä, niin sitä ei menty vaikka miehet yrittivät sitä siitä yli työntää. Tai jos sen mielestä ei ollut oikea päivä treenata pohkeenväistöä niin se kyllä keksi miten siitäkin päästiin. Seuraavana päivänä taas sen treenaaminen oli ihan ok! Lisäksi se oli hirmuisen vino jo minulle tullessaan, ja vaikka tasaisella se saatiin raa'an treenin vuoksi lähes täydelliseen lihastasapainoon, niin silti se esteillä oli aina ihan vinossa. Lisäksi se oli hirmuinen loppakoipi - pahimpina kertoina se saattoi helposti ottaa viisi puomia radalta mukaan, koska yksin kertaisesti vain unohti että jalatkin voisi nostaa!

Kaisulla kuitenkin etenin ihan hyvin, kilpailin 13 vuotiaana 120 luokkia, 14 vuotiaana 130 luokkia, ja kun olin 15-vuotias, hyppäsin sillä Hangossa SM kilpailut. Olin koko kilpailujen nuorin läpi päässyt - ainoastaan minua nuorempi oli Sofia Nylund (joka oli suuri mitaliehdokas, mutta ensimmäisenä päivänä käänsi vahingossa väärän radan!). Ei kilpailut nyt erityisen hyvin menneet, mutta silti pääsin läpi. Jopa siitä älyttömän korkeasta 140 luokasta! Läpi pääsy oli vain ja ainoastaan Kaisun ansiota - itse istuin selässä, myötäsin ja ratsastin eteenpäin. Ja hevonen hyppäsi.

- Laura